Maanantai-aamuna heräsin edelleen normaaliin tapaan 7.30, piti käydä suihkussa ja hoitaa kaikki viimehetken asiat! Halusin myös mennä viemään N:ää kouluun, kun hän ei päässyt lentokentälle. Oltiin siis kaikki porukalla sielä, mun hostäiti otti vapaata kolme päivää, että hän on Andrean kanssa kotona ja näyttää, miten kaikki toimii. En tiedä, tietääkö hänkään, miten kaikki toimii?
Kyllä sitä koululla jo itku tuli, kun oli aika sanoa heipat mun vanhimmalle host-lapselle. Toisaalta olen erittäin onnellinen, koska hän on yrittänyt parhaansa ajaa mut hulluuden partaalle koko vuoden ajan.
Tämän jälkeen törmättiin hostäidin kaveriin koululla ja taas lisää heippoja. Ja koululla oli tosi outoa, koska kaikki juttelivat mulle, koska he tietävät mut, eivät he yleensä nää lasten äitiä ja Andrea on uusi.
Kotona viimehetken pakkailut ja ylipainoinen se mun matkalaukku oli, luovutin. Sain sentään kaikki, mitä halusin mahtumaan matkalaukkuihin!
Matka lentokentälle sai alkaa. Jouduin tietenkin avaamaan matkalaukkuni kentällä, koska se painoi 55lbs ja sallittu oli kai 51lbs, joten mun kumisaappaat päätyivät mun käsilaukkuun, sain hostäidiltä sellaisen valtavan kauppakassin, mikä on liian painava ja mun pitää organisoida se jotenkin uudestaan, että pystyisin kantamaan sitä!
Sen jälkeen oli aika sanoa heipat hostäidille ja lapsille. Se oli hirveää! Musta tuntuu, että oli paljon vaikeampi sanoa heipat heille, kun vuosi sitten omalle perheelle. Erona on nimittäin, että en tiedä, koska tulen mun pikkuisia näkemään seuraavan kerran. Itkin ja paljon!
K halasi ja antoi suukon ja sanoi heipat, vaikka ei hän varmaan ymmärrä minun lähtevän oikeasti. A olikin sitten ihan toinen juttu, hän ei todellakaan ymmärrä, että olen lähdössä! Neiti ei antanut mulle halia, eikä pusua, ainoastaan, kun sanoin, että menen nyt, niin hän toi oman takkinsa mulle, että tulisi mukaan. Olin surullinen, kun ei saanut mitään irti siitä neidistä, mutta hostäiti sanoi, että parempi näin. Olisi ollut hirveetä, jos A olisi jäänyt itkemään mun perään, niinkun hän joskus kotona teki.
Mä itkin koko matkan terminaaliin ja siellä tapasin Nathalien (saksalainen tyttö, kenen kanssa matkustan) ja hän kysyi, miten menee, ratkesin uudestaan itkemään. Huhhuh, en aatellut, että lähteminen tulisi ikinä olemaan näin vaikeaa!
Syötiin lentokentällä ja sitten olikin aika mennä koneeseen. Siinä vaiheessa, kun kone alkoi kiihdyttää ja irtosi maasta, mä en taas kestänyt, Seattlesta on tullut mun toinen koti, enkä tiedä, koska tulen menemään sinne seuraavan kerran!
Lennolla nukuin pienissä pätkissä, lento kesti 6 tuntia.
Saavuttiin Hawajille kuudelta, mutta meidän kyyti oli unohtanut meidät, soiteltiin hostellille ja kuskille, vihdoin saatiin kuski kiinni ja hän oli unohtanut meidät, hän tuli joskus 8-8.30 vihdoin, mutta saatiin kyyti ilmaiseksi, joten ei jälkikäteen haitannut odotus.
Nukutaan hostellissa Lahaina nimisessä kaupungissa, mitään ei oikeastaan nähty, kun oli pilkkopimeetä. Käytiin ruokakaupassa ja sen jälkeen hengailtiin yhteisellä alueella, missä hostellin henkilökunta ja osa vieraista olivat viettämässä iltaa, mukavan oloista porukkaa!
Nukkumaan päästiin joskus puolenyön aikoihin, sehän oli jo 2 yöllä Seattlen aikaa. Outoa, että elämme nyt 12 tunnin aikaerossa Suomeen.
Nyt makaan sängyssä ja odottelen, että Nathalie heräisi!
Hyvää yötä suomi ja mukavaa päivää usa!
- Hanna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti