6 kk!

Ensimmäin puoli vuotta jenkeissä on nyt takana, miten tää on mahollista? Aika mennyt todella nopeasti! Välillä tuntuu, että vastahan mä tulin tänne, miten oon voinut olla jo niin kauan täällä? Puolet mun ajasta, tuntuu ihan mahottomalta! Nyt alkaa päivät vaan vähenemään, en oo enään se "uusi" au pair, joka on vasta tullut, vaikka silti oon se "uusi", kun en oo tullut syksyllä. 

Kuus kuukautta sitten lähin kotoota. Odotukset oli suuret ja olin ihan innoissani kaikesta. Tää perhe tuntu ihan huipulta ja kaikki tuntu täydelliseltä. Oli tosi haikeet sanoo heipat kaikille, itkettyä tuli kyllä ihan kunnolla. Muttei mua olis mikään saanu pysymään suomessa, tää oli mun unelma! Olisin katunu sitä aina, jossen olis nyt lähtenyt.

Olin muutaman tytön kanssa jutellut, ketkä oli tulossa mun kans samaa aikaa training schoolille. Se helpotti, kun pysty jutella jonkun kanssa, joka oli täysin samassa tilanteessa. Training school aika oli yks mun parhaista viikoista jenkkiaikana, vaikka oli ihan hirveen väsynyt, niin ei siitä muista sitä väsymystä eikä niitä tunteja. Training schoolilta, mitä päällimmäisenä on jääny mieleen, on mun suomitytöt; Emmi, Kristiina ja Sanna <3 ja sitten se, että ulkona oli ihan super kylmä, haha, New York oli ihan mahtava, vaikka aikaa oli ihan liian vähän! Mun tytöt on parhaita, vaikka oon tuntenut ne sen viis päivää.. Tuntuu, että olisin tuntenut ne aina, eikä nekään oo osa mun jenkkielämää, ne on vaan jossain, koska kaikki tytöt asuu ihan eripuolella kuin missä mä asun.

Emmi <3

Sanna <3

Kristiina <3 (huomenna nähään, hihi)

Mun ihanat suomitytöt <3

Training schoolilla tosiaan tutustuin tietty myös muutamaan au pairiin, ketkä on nyt Seattlessa. Mun huonekaverit Stephanie ja Gaby, ollaan edelleen yhteyksissä! Stephanien kanssa oltiin sillä kuntoilukurssilla yhessä ja Gabyn kanssa viestitellään, vaikkei hirmu usein nähäkkään. Sitte tietty kaikkia, ketkä oli samassa luokassa ja tulivat Seattleen, niin välillä tulee sattumalta törmättyä, silloin vaihetaan kuulumiset, mutta ei sen kummempaa. Kaikilla meillä on omat ystävät täällä, suurimmalla osalla omista maistaan.

Mun eka kuukaus tässä perheessä oli totuttelemista. Kaikki oli erilaista tai on edelleen, mutta niihin on tottunut jo! Ruoka oli varmaa suurin ero tai ainakin eka asia, mitä tulee mieleen. Nää syö siis tosi paljon intialaista ruokaa, mikä oli muistaakseni aluks mulle tosi oudon makusta. Mutta silti nää on aina tehny "hyvää ruokaa", ikinä ei oo ollu sellasta, etten oikeesti olis tykännyt! Näitä ruokia multa löytyy kyllä suomessa, mistä en tykkää.. Ja mun kuuleman mukaan, tää on tosi harvinaista, että perhe valmistaa itse ruokaa ihan alusta asti ja vielä suht terveellistä sellasta!

My baby!!

<3

Voi suloisuus!!

Tietenki se, että asun toisten nurkissa on toinen asia. Se on ehkä mulle se vaikein asia täällä! Vaikka tää on mulle kuin koti ja kutsun tätä kodiks, niin ei tää silti oo MUN koti, vaan mä asun jonkun toisen kotona. En voi mennä miten lystään, vaan aina pitää kertoa, että mihin oon menossa ja mulla on kotiintuloajat, niin pitää niitä noudattaa. Tietenkää kaikilla ei oo niin, joidenki hosteja ei vois vähempää kiinnostaa, missä meet ja mitä teet ja milloin tuut.

Tää on se vaikeus, kun asut sun työnantajan luona, sun pitää noudattaa niiden sääntöjä. Ne haluaa, että oon 11 kotona, jos työskentelen seuraavana päivänä. Suomessa, kun en asunut mun työnantajan luona, ei ollut niin tarkkaa, milloin tulin kotiin ja kuinka paljon nukuin. Tietenki Suomessa työpäivät on myös lyhyempiä kuin täällä.. Mua ärsyttää suunnattomasti mun viikonloppujen kotiintulo aika, sen takia usein vietänki viikonloppuja pois kotoota!

Kaikilla au paireilla ei todellakaa oo näin avoimet välit hostien kanssa ku mitä mulla on. Toisaalta on tosi kiva, et meil on näin avoimet välit, mut välil tuntuu, et ne haluu tietää ihan kaiken kaikesta. Ja tuntuu, et on palautunu joksku teini-ikäseks, no sehän mä täällä laillisesti kai oonki, mutta kuitenki. Ei niitten tarvis niin hirveesti huolehtii. Musta on kiva, et hostit on kiinnostuneita mun elämästä ja mitä mä teen ja mihin meen ja  että ne vaikuttaa oikeesti kiinnostuneilta.

Osa mun hostien käyttäytymisestä johtuu varmaa siitä, että oon niitten eka au pair ja niil on ollu vaihto-oppilas aikasemmin, joka on sit ollu nuorempi tietenki, ku se on lukioikäi ollu (itsehän oon niin vanha.....). Mut joo, on kiva olla se ainutlaatuinen ja se ensimmäinen au pair.

Tää mun teksti karkaa ihan raiteiltaan, mutta ei tässä varmaa ookkaa päätä eikä häntää.. Kunhan kirjotan ajatuksia ja toivon, että jotain kiinnostaa!

Ekan kuukautena tai oikeestaa melkee ekalla viikolla näin Annan ja Tiian ekaa kertaa. Muistan sen illan aina, en tiiä ees miks, mut mul on tosi selvänä se ilta mun päässä. Ekana mun hostäiti heitti mut greenlaken starbucksii, silloin olin ihan eksyksissä, eikä ollu mistään mitään hajua. Sitte näin ekaa kertaa Tiian, en muista, et mitä me puhuttii tai mitään, mut muista, et Tiial oli ihan erilainen ääni ku mitä olin kuvitellu aikasemmin, en mä kyl enää muista, et millasen äänen olin Tiialle kuvitellu, haha..

Otettii bussi siitä downtownii ja siellä mentii cheesecake factoryy ekaa kertaa ja mä rakastuin siihen ekasta kerrasta lähtien! Pitää taas mennä joku vkl...... Nähtii siel muitaki tyttöjä ja sit olis pitäny sönköttää enkkuu, mistä ei tullu yhtään mitää, enkku tökki ja pahasti! Anna tuli sinne sit myöhässä, eikä siin sit päästy oikee puhuu suomee, vasta ku myöhemmin.

Juustokakkujen jälkee lähettii ja päädyttii istuu starbucksii, missä sit pääs vähän suomi valloilleen.. Annan vanhan kämpän aivainkortista, ruotsinlaivaan oli jutut ja kaikesta siltä väliltä, ei voi muistaa, mut tässä päällimmäiset muistot. Hauskaa oli ja sen jälkee meistä on melkee tullukki erottamattomat. Kiitos teille tytöt, ootte ihania! En pärjäis täällä ilman teitä <3 (en tiiä, et miten tuun pärjää ilman teitä viimeset 4 kk... )

Nää kuvat on nyt sit vaa kaivettu jostain, eikä järjestyksessä oo mitään logiikkaa!

Vancouver <3

Mun tähänastisen jenkkielämän hirvein viikko oli, ku mul oli se enterorokko! Se on varmaa mun tähänastisen elämänki hirvein viikko.. Mä muistan sen kivun vieläki, se oli ihan hirveetä.. Olin töissä, vaikka koskeminen sattu! Muistan, kuinka paljon se sattu, kun vaihoin A:n vaippaa ja mun piti laittaa niit bodyn neppareit takasin kiinni, mulla ei ollu yhtää voimia ja kaikki koskeminen sattu ja sitä ihoa poltteli. Mä en nukkunu tyylii paljon ollenkaa sillä viikolla, kun jo sängyssä oleminen sattu. Itkin ja aattelin, etten selviä hengissä siitä..

Mul menee vieläki kylmiäväreitä, ku muistelen näitä..

On tää elämä täällä yhtä vuoristorataa, tuntuu olevan vielä enemmän kuin suomessa. Suomessa oli hyviä päiviä ja oli huonoja päiviä, mutta täällä kun on hyvä päivä, niin on oikeesti sit ihan pilvissä ja elämä hymyilee ja kaikki on ihan huippua. Ja kun on huonopäivä, niin itketään silmät punasena, kuinka hirveetä tää elämä on ja miksi kukaan haluu tehä tätä, onneksi niitä hyviä päiviä on enemmän kuin huonoja, niin on tässä jotain järkeä. Sitten tietenki kaikki ystävät täällä on ne, jotka saa sen kaiken paskan niskaan, silloin kun kaikki ärsyttää! Anteeksi teille siitä <3

<3

ANTEEKS ANNA!!!! ;)) Tiiän, et rakastat mua <3

Crystal mountainin laskettelureissu!

Tää vuosi ilman ystäviä olis ihan hirvee. Mä eikä varmasti moni muukaa pärjäis vuotta ilman ystäviä ja perhettä. Kyllä se elämä rakennettii tyhjästä, onneks blogin kautta sit törmäsin Annaa ja Tiiaan jo ennen kuin lähin. Sit tietenki, kun oon järjestön kautta, niin se edellyttään lcc tapaamisiin, jossa näkee aina muita au paireja. Lcc:n kautta oon tutustunu Amandaan ja Nathalieen, ne on lähimmät au pairit, ketä täällä asuu. Oon onnellinen, et tutustuttiin Lauran kanssa, josta on tullu myös tosi tärkee kaveri täällä! Suurin osa kavereista vaan on au paireja, ei sillä että mulla olis au paireis mitään valittamista, mutta kyllä kaikki haluis niitä oikeita jenkkikavereita, niitä on vaan aika vaikea täällä saada.

Nathalie

Laura <3

Tiia ja Anna <3

Amanda <3

<3

 
On mulla ikävä mun suomiystäviä ja perhettä, kyllä mä oon niitten kanssa viikottain puheissa, muttakukaan sielä suomessa ei ymmärrä, mitä tää on oikeesti täällä. Pakatkaa kamat ja lähtekää ite vuodeks pois, asumaan tuntemattomaan perheeseen, toiseen kulttuuriin, eri puolelle maapalloa, mistä sä et tunne ketään. Kyllä tää muuttaa ihmistä ja kyllä täällä kasvaa ihmisenä, vaikka kuinka kliseeltä se kuulostaaki. Ei tähän kaikki pysty, en mä tiennyt, että pystynkö tähän ennen kuin lähin yrittämään. Puol vuotta on nyt takana, kyllä sen toisenkin puolikkaan kestää.

Perhe on paras <3

Sitten vielä suuri kiitos äitille, joka oot ollut mun tukena ja aina tavoitettavissa! Etenkin niinä huonoimpina päivinä, kun kaikki on syvältä. Oot paras äiti <3

- Hanna

Selvisit loppuun, K antaa teille vähän kukkia! <3